perjantai 1. huhtikuuta 2016

ARJESTA, KODISTA, ONNESTA


Minun on ollut tänä vuonna yhä vaikeampi kirjoittaa tänne blogiin oikeastaan yhtään mitään oikeita asioita. En tiedä, johtuuko se opiskelemastani alasta vai iästä, mutta olen tullut yhä varovaisemmaksi sen suhteen, mitä itsestäni kerron. Ja kyllä, toisaalta myöskään aikaa blogille ei ole ollut yhtä paljon kuin ennen. Perustin tämän blogin viisi (!) vuotta sitten, ja on sanomattakin selvää, että olen blogin pitämisen ohessa kasvanut ja aikuistunut 16-vuotiaasta lukiolaistytöstä 21-vuotiaaksi yliopisto-opiskelijaksi. On oikeastaan ihme, että tämä blogi ylipäätään vielä kulkee mukanani. Mutta tällä hetkellä tuntuu hyvältä näin.

Viimeisen kuukauden aikana terveyteni on reistaillut, mikä on aiheuttanut stressiä ja asioiden kasautumista. Perioditaukoviikolla kuume nousi 39:ään asteeseen, ja se loma meni flunssan takia vähän pilalle. Viikko sitten sairastin ärhäkän mutta nopean vatsataudin. Myös krooniselta tuntuva väsymys vaivaa toisinaan. Elämänrytmini on epätasaista ja jokainen viikko on erilainen. Mukavaa vaihteluahan se on, mutta lentokentän penkillä torkuttu yö tai yhdelle päivälle kasautuvat koulutyöt tuntuvat joskus ylitsepääsemättömiltä. Samaan aikaan on huono omatunto: miten niin tuntuu siltä, etten jaksa muutaman kurssin työmäärää? Miten niin väsyttää seitsemän tunnin yöunien jälkeen? Vaikka kyllä minä itseni tunnen. Minä tarvitsen aikaa. Aikaa valmistautua, aikaa toipua ja levätä.


Pääsiäisen vietin Bernissä. Lauantaina oli kevätsää, ihmiset kulkivat t-paidoissa ja kadunvarsien kahviloiden terassit olivat täynnä. Kaupungin katuja kävellessä kaikki tuntuu joka kerta vähän tutummalta, kodimmalta. Samaan aikaan kaikki on kuitenkin vie vierasta. En ymmärrä kieltä, en osaa sanoa kaupan tädille kiitos samoin, kun hän toivottaa mukavaa iltaa. Ovet aukeavat väärään suuntaan ja ihmisiä tavatessani en koskaan tiedä pitääkö kätellä, halata vai antaa poskipusu.  

Sveitsissä ollessani kaipaan välillä Suomeen. Kaipaan Tampereelle ystävieni luo ja Lahteen perheeni luo. Suomessa ollessani kaipaan Sveitsiin, koska tuntuu luonnonvastaiselta olla toisesta erossa. Roikun iltakaudet puhelimessa ja lasken päiviä seuraavaan jälleennäkemiseen. Tuntuu, että olen koko ajan väärässä paikassa. Perhettäni näen korkeintaan kerran kuussa, ystävien kanssa vietän vapaa-ajalla aikaa vähemmän kuin ennen. En haluaisi koko ajan ikävöidä jotakuta tai harmitella sitä, kuinka paljon vähemmän joidenkin kavereiden kanssa tulee nykyään pidettyä yhteyttä.

En enää tiedä, mikä paikka on minun kotini. Onko se kotikotona vanhempien, sisarusten ja kissojen kanssa, tutussa talossa, turvallisten ja rakkaiden ihmisten ympäröimänä? Onko se omassa asunnossani, josta pidän suunnattomasti, Tampereella, jossa parhaat ystäväni myös asuvat? Onko se Sveitsissä, jossa minulla on uusi perhe, minusta pidetään huolta ja jossa rakkaani asuu? Jokaiseen noista kolmesta minulla on aina vähän ikävä, mutta jokaisesta minulla on myös välillä ikävä pois. Ehkä koti ei ole paikka, ehkä kodin tekevät ihmiset, joiden kanssa tuntuu turvalliselta olla. Ja noita ihmisiä minulla onneksi on.

Ikävästä, rahattomuudesta ja väsymyksestä huolimatta nautin elämästäni. On käsittämätöntä, miten lyhyessä ajassa voi kasvaa niin kiinni toiseen ihmiseen. Se yhteenkasvaminen jatkuu jokaisena päivänä, jonka vietämme yhdessä. Ja yhtäkkiä lentokentän penkillä nukkumisella, kouluhommien myöhästymisellä tai kavereiden jutuista hiukan ulkopuoliseksi jäämisellä ei ole merkitystä. Olen onnellisempi kuin koskaan.

Larissa

8 kommenttia:

  1. Aaaww miten ihana oli lukea tuo loppu ❤ Vaikka sairastamisesa en kyllä tykkää, hyvä jos nyt oot vihdoin toipunu!:) Oot tosi monesti mielessä.❤��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :') Joo, kyllä nyt mun pitäis olla taas terve! Säkin olet monesti mielessä Sanna! ♥

      Poista
  2. Ihana postaus <3 Oli kiva lukea pitkästä aikaa sun kuulumisia!

    VastaaPoista

Kiitos ajatuksistasi ♥