maanantai 27. kesäkuuta 2016

SYDÄNKOHTAUS BERLIINISSÄ

Sain ylennyksen kissavahdin urallani, kun tällä kertaa työkeikka järjestyi Berliiniin asti, ja sain ottaa vielä poikaystävänikin mukaan. Itse suuntasin Berliiniin Suomesta, suoraan Sideways-festareilta, koska lento oli niin varhain aamusta. Yöni vietin siis lentokentän lattialla litimärkiä kenkiäni kuivatellen. Pidin Jonathanin facetime-puhelun langan päässä, eikä kumpikaan meistä loppujen lopuksi nukkunut ollenkaan. Ensimmäinen päivä Berliinissä meni siis lähinnä univelkoja pois nukkuen ja kissoja rapsutellen. 
Sosiaalisten kissojen hoivaamisen lisäksi aikaa jäi tietysti paljon muullekin ohjelmalle, ja kunnon yöunien jälkeen suuntasimme kohti keskustaa ja nähtävyyksiä. Meillä ei ollut mitään tietynlaista ohjelmaa tai suunnitelmaa, koska kumpikaan ei ollut ehtinyt sen kummemmin koko reissua etukäteen miettiä, ja toisaalta itse olin ollut Berliinissä juuri vuosi sitten. Holokaustin muistomerkillä kuitenkin käytiin melkein heti ensimmäisenä. Valitettavasti jälleen kerran mölyävä ja juoksenteleva koululaisryhmä pilasi hiukan paikan tunnelmaa, mutta oli se yhtä hieno ja ajatuksia herättävä kuin viimeksikin. Nähtiin myös kukka- ja kynttilämeri Orlandon massamurhan uhrien muistoksi Yhdysvaltain suurlähetystön edessä.
Vielä saman päivän iltana päätettiin suunnata "veneajelulle". Onnistuttiin kuitenkin jäämään väärällä metropysäkillä pois, mutta parin auttavaisen pyörätaksin avustuksella päästiin ajoissa ostamaan lippuja. Sain muuten opiskelija-alennusta suomalaista opiskelijakorttia näyttämällä - aion ehdottomasti kokeilla tätä kikkaa useamminkin ulkomailla! Syötiin myös kevyt illallinen läheisessä ravintolassa, mikä oli historiallinen hetki siltä kannalta, että taidettiin olla ensimmäistä kertaa kahdestaan oikeassa ravintolassa (pizzakebab-paikkoja tai heseä tuskin lasketaan ravintoloiksi). Olin jo unohtanut, kuinka halpaa ulkona syöminen Saksassa on, joten päätettiin revitellä ja juotiin pullo viiniäkin. Itse veneajelu Berliinin kanavia pitkin oli aika kallis ja kesti kolme tuntia, mutta tykkäsin siitä tosi paljon. Sää oli hyvä ja tunnelma mukava, ja koska lähtö oli vasta seitsemältä illalla, ei meidän lisäksi muita turisteja juurikaan ollut.
Loman loppua kohden helle alkoi päivisin nousta mun mielestä jo aika epämiellyttäviin lukemiin, mutta illalla oli yleensä vain mukavan lämmin. Muisto Sideways-festarien koko päivän kaatosateesta tuntui kaukaiselta, kun istuttiin koko ilta baarin terassilla.
Parhaiten minulla jäi tästä lomasta kuitenkin mieleen (hyvässä ja pahassa) vierailu vanhaan bunkkeriin rakennetussa Berlin Story Museumissa. Sen yhteydessä oli nimittäin Berliner Gruselkabinett ja Chamber of Horrors, joihin päädyttiin puoliksi vahingossa, kun kaikkialle pääsi samalla lipulla. Menin sinne ajatellen, että "joo, Jonathan löysi meille tämmösen kivan rauhallisen museon" - ja poistuin sieltä ajatellen, etten enää koskaan uskalla kävellä pimeässä huoneesta toiseen.  
Itse Berlin Story-museo-osuus oli informatiivinen ja kiinnostava, mutta kauhuvahanukkekabinetti oli jo toisesta maailmasta. Satunnaiset äänitehosteet ja liikkuvat nuket saivat olon hiukan epämukavaksi, varsinkin, kun esiteltävinä aiheina olivat muun muassa rutto ja kannibalismi. Vahanuket olivat kuitenkin aika pliisuja verrattuna yläkerran Chamber of Horrorsiin. Hiukan ihmettelin lipunmyyjän vinoa hymyä ja "ei saa ottaa kuvia, mutta saa kirkua" -ohjetta, kun me, sillä hetkellä museon ainoat vieraat, lähdettiin kävelemään yläkertaan. Ennen painavan bunkkerioven avaamista aloin miettiä, että onkohan tämä sellainen paikka, jossa on näyttelijöitä pukeutuneena pelottaviksi hahmoiksi pelästyttelemässä... Vastausta mietintöihini ei tarvinut kauaa odotella, kun astuttuamme pimeään käytävään jo parin ensiaskeleen jälkeen jostain nurkan takaa hyppäsi mustaan kaapuun ja pelottavaan naamariin pukeutunut hahmo kamalasti huutaen niin, että saatiin melkein sydänkohtaus. Sen jälkeen itsekään tuskin lopetin huutamista. Chamber of Horrorsin ideana on siis pimeät käytävät ja huoneet, jotka on lavastettu pelottavasti, ja joiden läpi pitää kulkea samalla kun näyttelijät pelästyttelevät. Voi kuulostaa iisiltä, ja voisi se ollakin sitä, jos sinne menisi isossa porukassa paremmin valmistautuneena - mutta voin kertoa, että totuus oli jotain aivan muuta kuin viihdyttävää, kun me kaksi pahaa-aavistamatonta ei-niin-suurta-kauhun-ystävää mentiin sinne kahdestaan, eikä siellä työskentelevillä näyttelijöillä ollut muuta tekemistä kuin kiusata meitä kahta. 
Oli tosi lähellä, ettei koko tilanne alkanut tuntua musta vähän liiankin todelliselta; itkupaniikki ei ollut nimittäin kaukana. Heti ekan käännöksen jälkeen olisin halunnut juosta takaisin ovelle, mutta se lipunmyyjämies ja kauhunäyttelijät olisivat varmaan nauraneet meidät pihalle. Vaikea sitä on nyt tässä kuvailla, mutta kun tietää, että pitää vaikkapa kävellä pimeän nurkan ohi, josta kuuluu kauhuelokuvamaista lauleskelua, ei auta kuin juosta - ja yhtäkkiä kauhuelokuvamainen hahmo alkaa jahdata muristen - joo, siinä vaiheessa ei auta kuin huutaa ja juosta karkuun. Onneksi tajusin ajatella, että näyttelijöillä ei varmaankaan ole lupaa koskea meihin, vaikka tuntui, että ne tuli kyllä vain muutaman sentin päähän meistä. Pari kertaa meinasin itse alkaa lyödä, kun primitiivinen itsesuojeluvaisto meni päälle. Kaikki hienot lavastukset meni multa melkein täysin ohi, kun puristin Jonathanin kättä kuin hengenhädässä (siltä se tuntuikin) ja juoksin paniikissa eteenpäin. 
Sadalta vuodelta tuntuneiden viiden minuutin jälkeen kaksi kauhusta tärisevää, tyhmää turistia meni museon pihalle rauhoittumaan ja vetämään henkeä - että semmoinen Chamber of Horrors! Kauhun ystäville suosittelen tätä, mutta vähänkään herkempien kannattaa pysyä Berliinin historiasta kertovassa museossa tai korkeintaan vahanukkekabinetissa. Itse en menisi uudestaan, vaikka maksettaisiin.
Nyt tuolle kokemukselle voi onneksi jo nauraa - ainakin se teki meidän lomasta taatusti ikimuistoisen!
   
Larissa  

6 kommenttia:

  1. Olipa kiva Berliinipostaus <3 Itse olin vuosi sitten Berliinissä ja tykästyin kovasti kaupunkiin! Käytiin myös tuollaisella veneristeilyllä, tosin se kesti vissiin vaan tunnin verran :) Holokaustinen muistomerkki on myös itselle koskettava paikka, yleensä oon hymyilevä ihminen, mutta siellä ei paljoa hymyilyttänyt. Mietittiin sillon kun oltiin Berliinissä tuota kauhumuseota, onneks ei menty! Kuulostaa sen verran kauheelta mulle :D Onneks selvisitte! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! <3 Berliini on kyllä tosi kiva :-) Hahah joo onneksi ette menneet :--D

      Poista
  2. Hui että toi kauhumuseo! Mä en olis ikinä uskaltanut mennä sinne :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo mäkään en olis jos olisin tiennyt etukäteen mitä siellä on tiedossa :-D !

      Poista
  3. Ihana lukee sun juttuja täällä! <3 Ja saan niin kiinni tosta kauhumuseosta, tukholman grönalundis on sellanen kummitustalo missä kans näyttelijät oottaa nurkissa et sais säikäyttää sinne eksyvät kuoliaaks :D oli ihan kauhee kokemus vaik siit on jo varmaan kymmenen vuotta aikaa ku siel oltiin hahah..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa jos tykkäät lukee! <3 Hahah joo muistan kun vissiin joskus kerroit, tai muistin tuolla just että olitte Annan kanssa puhunu joskus noista tommosista, ja siitä mäki tajusin just että olenkohan menossa nyt ite samanlaiseen paikkaan... :-D

      Poista

Kiitos ajatuksistasi ♥