keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

KÄTTELYKURSSILLA SVEITSISSÄ


Kuvassa valeseesteinen, oikeasti hurjan väsynyt minä, jolla on pari viikkoa sveitsielämää takana. Sveitsi alkaa olla minulle koko ajan tutumman ja turvallisemman tuntuinen. Tietysti on vielä pitkä matka siihen, että ulkomaalaisen leima minusta hälvenee. Eihän mitään integroitumisihmettä korkeintaan muutaman viikon kestävillä visiiteillä voikaan tapahtua, vaikka joka kerta onkin aina vähän helpompaa.

Viime perjantaina minulta kysyttiin taas ties kuinka monennen kerran, mikä on mielestäni suurin ero Suomen ja Sveitsin välillä. Tähän kysymykseen tuskin löytyy oikeaa vastausta. En asu täällä pysyvästi, joten minulla ei ole kattavaa kuvaa vaikkapa siitä, miten sveitsiläinen yhteiskunta toimii. Lisäksi olen viettänyt aikaa lähinnä Bernin alueella - ranskankielisellä alueella olen vain käväissyt, retoromaaninkielisestä alueesta olen nähnyt kai vain yhden juna-aseman. Italiankielinen alue on kokonaan näkemättä ja Zürichistä minulle on tuttu lähinnä lentokenttä. Jonkinlainen kuva näiden monien Sveitsissä viettämieni viikkojen aikana on kuitenkin ehtinyt syntyä.

Sveitsiläisten ihmisten kanssa en sinänsä ole kokenut koskaan minkäänlaista suurta kulttuurishokkia tai mitä ihmettä -hetkeä. Monissa tilanteissa sveitsiläisten kanssakäymisestä tulee mieleen suomalainen kommunikointi: kaupan kassa saattaa olla samalla lailla töykeä kuin Suomessa, ja ihmiset ylipäätään saattavat vaikuttaa yhtä etäisiltä ja introverteiltä kuin suomalaiset. Ja eihän tämä nyt mikään suuri ihmetys ole - ihan samanlaisia ihmisiä me kaikki tässä maailmassa olemme, kotimaasta riippumatta. Tiettyjä kulttuurieroja on kuitenkin hauska bongailla.

Merkittävä ero on kohteliaisuuskulttuuri - varsinkin tervehtiminen. Jos törmäämme kadulla poikaystäväni vanhaan koulukaveriin, on ihan normaalia, että kättelen häntä. Olen kätellyt täällä enemmän kuin koko aikaisemman elämäni aikana yhteensä - sekä aikuisia että teini-ikäisiä. Kätteleminen tuntuu minusta usein turhan ja huvittavan viralliselta. Sukujuhliin saapuessa "moin" huikkaaminen ovelta ei riitä, vaan jok'ikistä huoneessaolijaa on tervehdittävä erikseen. Nämä tilanteet aiheuttivat aikoinaan ahdistusta, sillä kesti aikansa, ennen kuin opin, kuka sveitsiperheeni jäsenistä tervehtii minua kättelemällä, kuka poskipusuin - kolme? kaksi? - ja kuka halaamalla. 

Kohteliaan tervehtimisen lisäksi kielenkäyttö ylipäätään on täällä kohteliaampaa, mutkikkaampaa ja tavallaan etäisempää kuin Suomessa. Sukunimellä puhuttelu ja teitittely ovat arkipäivää. Esimerkiksi opettajat yliopistolla puhuttelevat poikaystävääni hänen sukunimellään. Merci viu mau (kiitos paljon) on täällä käytössä paljon enemmän kuin "kiitos" suomalaisten suussa. On OK toivotella hyvää ruokahalua vaikka tuntemattomille, jos huomaa, että he alkavat syömään. Pienemmillä paikkakunnilla kävellessä on normaalia tervehtiä tuntemattomia vastaantulijoita. Kerran junassa aivastaessani toisella puolen käytävää istunut mies toivotti terveydeksi. Kesti hetki tajuta, että hän tosiaan puhui minulle.

Kohteliaisuuskulttuurin keskelle joutuminen suomalaisena ei ole vielä onneksi johtanut katastrofaalisiin mokiin. Kunhan olen tilanteessa hereillä, muistan toivottaa kaupan myyjälle hyvää päivänjatkoa, kätellä kaikki ihmiset läpi ja kiittää aina kun mahdollista, on kaikki hyvin. Kerran viiletin pokkana pois paikalta ja tajusin vasta myöhemmin, etten sanonut kenellekään kunnolla - siis kädestä pitäen - että hei hei, hyvää viikonloppua. Tuskinpa kukaan sitä kuitenkaan pidemmäksi aikaa jäi ihmettelemään. Olenhan kuitenkin ulkomaalainen. 

Larissa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos ajatuksistasi ♥